Näen Hurtsin kahdenkymmenen päivän päästä Jäähallilla, lauantaina toinen marraskuuta. Minulla on keikkaa kohtaan paljon ristiriitaisia tunteita - kuten aina keikkojen kanssa - enkä osaa vielä sisäistää sitä, että alle kolmen viikon päästä tosiaan värjöttelen marraskuisessa Helsingissä, jälleen uudessa paikassa vailla varmaa tietoa siitä, missä täytyisi jonottaa ja kuinka kaikki tulee muutenkaan onnistumaan. Silloin minua jännittää.
Tietenkin on niin, että jokainen on kokemuksena erilainen ja omansa, keikkoja ei kenties edes voi verrata toisiinsa mitenkään kovin tarkasti ja tulen arvostamaan jokaista hurjan paljon, tapahtui mitä hyvänsä. Etäisesti kuitenkin pelkään, että tulen pettymään tähän keikkaan. En paljoa, en niin, että jäisi paha maku tai angstaisin pettymyksestä minnekään kyseisen illan jälkeen, mutta saatan kuitenkin antaa ajatukseni sille, että ilta olisi voinut olla vieläkin parempi.
Ensimmäistä kertaa minulla on odotuksia. En tahdo ajatella odotuksiani sen kummemmin, sillä rimojen asettaminen tuntuu naurettavalta ja no, pelkään, etten saa haluamaani ja petyn suuremmin kuin huomaamattomasti. Parempi siis pysyä pessimistisenä ja olla ajattelematta sen suuremmin. Heinäkuisen Ruisrockin jälkeen tiedän, etten tule koskaan kokemaan mitään samanlaista, en millään keikalla milloinkaan. Toisaalta toivon, että tuo keikka olisi ollut aivan tavallinen ja olisin ollut vain massaa muiden seassa ilman mitään huomionosoituksia, mutta toisaalta en voisi antaa pois sekuntiakaan. Heinäkuu kuitenkin nosti riman sen verran korkealle, että.... Täytyy vain hyväksyä se, ettei sama tule toistumaan ja aloittaa keikkailu puhtaalta pöydältä. Samanlaisella uutuudeninnolla ja epätoivoisella tiedolla siitä, että tulen aina olemaan yksi itkevä lapsi muiden joukossa.
En ole koskaan käynyt Jäähallilla, joten en yhtään osaa kuvitella, millainen keikka minulla on noin paikallisesti edessä. Saan kylmiä väreitä aina kun muistan, että kyseessä on sisätila, siellä on pimeää ja ihmisiä permannon lisäksi katsomossa ympärillämme. Hurts tuollaisessa paikassa on aivan varmasti eniten edukseen. Pelkkä ajatus Illuminatedin valomerestä pimeässä hallissa ties kuinka monen ihmisen seassa... Täytyy muistaa katsoa ympärilleen. Jos kyseinen valomeri oli upea Weekendissä, joka sentään järjestettiin kesäiltana ulkona, niin...
On kuitenkin yksi asia, johon julkisestikin saatan olla pettynyt: keikan setti. Tämä on kuitenkin uusi kiertua, Exile-kiertue, ja tähänastiset setit eivät oikein ole vastanneet odotuksiani. Eivätkä ilmeisesti monen muunkaan odotuksia. Toivoisin niin kuulevani jotakin uutta - en siksi, että vanhat kappaleet eivät kelpaisi, vaan osittain periaatteesta ja halusta kuulla juuri muutama valittu livenä. Ja Adam kuitenkin lupaili Instagramissa prosentuaalisesti joidenkin biisien kuulemismahdollisuuksia. Setin puolesta jännittää ja paljon, sillä ainakin toistaiseksi... no, olemme saaneet samaa kuin muinakin tämän vuoden keikkoina. Suomi ansaitsisi jotain spesiaalia, ehkäpä se toteutuisi tällä kerralla, tällä keikalla. Vaikka pelkästään se, ettei Suomen keikkaa ole peruttu, on jo ansio yksinään. Pelkästään mahdollisuudesta täytyy olla onnellisimmillaan.
Paitsi, että tästä tulee ensimmäinen suuri sisäkeikkani koskaan, tästä tulee ensimmäinen talviajan jonotuskeikka ja ensimmäinen kahden kaverin kanssa suoritettava reissu! Kaiken lisäksi pääsen näkemään tuntemattomampiakin tuttuja ja odotan sitä innolla. Pian nähdään Veera!
Varsinaiset tunteet ovat koonneet itseään jo ties kuinka kauan. Muistan, kuinka laitoin keikan jo ennen päivän varmistumista odottelemaan Day Countdowneriin ja elävästi mieleeni on jäänyt numero 117. 117 päivää odotusta on pian takana. Se tuntuu hämmentävän pitkältä ajalta, hämmentävän nopeasti kulkeneelta ajalta. Paniikki, stressi, pelko, odotus, into, epäuskoisuus ja jostakin syvältä kantautuva onnellisuus ovat saaneet kasailla itseään. Aivan pian kaikki pääsee ulos. Osa jo silloin, kun keikkaan on jäljellä muutama päivä, osa silloin, kun odottelua on edessä vain muutama tunti. Kaikki loput irtoavat silloin, kun soiton alkuun on aikaa enää muutama minuutti. Siitä se sitten lähtee.
Minua tärisyttää nyt, kun ajattelen tätä kaikkea. Kaksikymmentä vaivaista päivää, ja odotus on ohi. Tuntien jonotus. Sitten puolitoistatuntinen silkkaa tunnetta. Sitten se on jälleen ohi. Olen varma, että tuosta illasta tulee elämäni upein; kaunein, tunteikkain, itkuisin, ahdistavin ja koskettavin, oli setti millainen tahansa, olin millä paikalla tahansa ja miten kuollut tahansa. Vaikka sataisi räntää koko ulkonaoloaikamme, vaikka olisi niin kylmä että käteni ja jalkani jäätyisivät kuolioon tai kaikki asiat olisivat aivan huonosti ja rutistuisin ja pyörtyisin yleisön keskelle. Mitä ikinä sieltä tuleekaan, olen valmiina kohtaamaan sen ja ottamaan kaiken irti. Pääsen lähemmäs maanpaossa olevaa onnellisuuttani kuin pitkiin aikoihin.
Paitsi, jos Theo ei ajele partaansa ja viiksiään Suomeen mennessä....
